tiistai 28. huhtikuuta 2015

Iloa pienistä asioista

15 vuotta sitten, kun paappa oli vielä mukana, niin he tekivät mummun kanssa paljon ajelureissuja sinne ja tänne sukulaisten luo ja milloin minnekin. Vuoden lopusta asti meidän mummu on ollut aika yksinäinen oman poikansa kuoltua, joten ollaan yritetty käydä useammin pitämässä seuraa. Nyt kun mulla on loma, niin mullahan on hyvin aikaa.

Muutama viikko sitten houkuttelin mummua, että lähdettäisiin jossain käymään, kun mulla on loma. 15 vuotta kotona ilman sen suurempia reissuja sai mummun epäröimään. Kotona on hyvä olla, turvallista. Pienen pohdiskelun jälkeen hän kuitenkin suostui, että lähdettäisiin käymään siskoni luona Karstulassa.

Edellisenä iltana sain puhelun vielä iltakymmeneltä. Innokas mummu sieltä soitteli, että laittaisiko termariin kahvia ja tekisi muutamat paahtoleivät mukaan. Matkaahan ei ollut kuin 2-2,5h, mutta mikä ettei. Tämä niin ilahdutti mummua ja saatiin matkaan enemmän tunnelmaa.

Reissuaamuna mummu innokkaana, kaikki valmiina odotteli jo ovella, koska mennään. Jo Vaasan päässä käytiin hakemassa kukkia tuliaisiksi, kädet tyhjinä ei kylään voi mennä. Koko 2,5 tuntisen automatkan sain kuulla tarinaa jos mistäkin, eikä puheesta ollut puutetta.

Perille saavuttua ei kauaa istuskeltu siskoni luona, kun siskon mies ilmoitti, että hänen vanhempien luona odotti ruoka valmiina pöydässä. Yllättävä käänne, joka vähän hämmensi mummua, muttei laittanut vastaankaan. Pari tuntia siellä sitten vierähti syöden ja jutustellen. Siellä sitä juttukaveria riitti, kun siskon miehen vanhemmatkin ovat kovin puheliaita.

Kotimatkalla oltiin täysin vatsoin tyytyväisiä reissuun. Sisko antoi pakastimesta vielä mustikoita mummulle ja minulle mukaan. Piti saada tilaa uusille ja mummu oli syönyt mustikkansa jo aikapäiviä sitten. Kotimatkallakin juttua vielä riitti ja puhuttiin jo minun keskiviikon käynnistä mummun luona.

* * *

Olihan tämä terapeuttinenkin matka mummulle. Jotain vähän enemmän kuin kahvikupponen kotona oman tutun pöydän äärellä. Ei kiirettä puhua ja kertoa asioita yhden kahvikupposen aikana, kun vieraat pian jo lähtevät omiin koteihinsa. Mistä sitä juttua riittääkin? Pakko myöntää, että itse aloin jo vähän väsyä kuuntelemiseen. No, pääasia, että mummu on saanut puhua ja on tyytyväinen tähän päivään. Tänään ei menettänyt toivoaan elämän suhteen. Ehkä täällä ei olekaan niin yksinäistä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti